Mikä minä olen? Arvoituksia, joissa esine puhuu itse

Useimmissa arvoituksissa kysyjä puhuu jostakin: mikä se on, mikä kala ei ui, mikä tulee isommaksi. Mikä minä olen -arvoituksessa asetelma käännetään toisin päin. Arvattava asia puhuu itse, minä-muodossa, ja kertoo, mitä sillä on, mitä se tekee ja mitä sille tehdään. Kysyjä lainaa äänensä pilvelle, pyyhkeelle tai kananmunalle.

Muoto on yksinkertainen, mutta se muuttaa arvoituksen luonnetta. Kun esine puhuu, kuulija alkaa huomaamattaan kuvitella sen eläväksi. Siksi vihjeet kuten ”minulla on hampaat” tai ”minä itken” johtavat ensin ajattelemaan ihmistä tai eläintä, ja arvoitus saa harhautuksensa kuin ilmaiseksi. Samasta syystä laji sopii lapsille: pienelle kuulijalle on täysin luontevaa, että hiusharja kertoo, mitä se syö.

Lukijoidemme lähettämissä arvoituksissa näkyy koko lajin kirjo. On yhden lauseen oivalluksia, kuten pyyhe, joka kastuu kuivatessaan. On monisäkeisiä kuvauksia, kuten hansikas, joka täytenä näyttää tien ja tyhjänä ei liiku. Ja on arvoituksia, joissa puhuja ei ole esine lainkaan vaan jotakin aineetonta: salaisuus, pelko tai auringonvalo. Viimeksi mainitut ovat lajin vaativimpia, koska niitä ei voi nähdä mielessään kuvana. Samaa minä-muotoa käytetään myös henkilöistä; ne arvoitukset on koottu omalle sivulleen kuka olen.

Hyvä mikä minä olen -arvoitus on kuin suppilo. Ensimmäinen vihje sopii kymmeniin asioihin, toinen karsii niistä suurimman osan ja viimeinen jättää jäljelle yhden. Arkiston kananmuna-arvoitus etenee juuri näin: sisältä kultainen voisi olla melkein mitä tahansa aarrearkusta voileipäkeksiin, laatikossa asuminen rajaa joukkoa, ja erittäin ohut kuori ratkaisee asian. Ratkaisijan kannattaa siksi pitää mielessään useita ehdokkaita eikä lukita ensimmäistä.

Jos arvoitus ei aukea, kokeile lukea se kirjaimellisesti. Lajissa ei yleensä valehdella. Kun strutsi sanoo, että sillä on siivet mutta se ei osaa lentää, kyse ei ole sanaleikistä vaan tosiasiasta. Vertauskuvallisempaa otetta vaativat arvoitukset löytyvät kategoriasta mikä se on, jossa ovat myös vanhat kansanarvoitukset. Ja jos haluat vaihtaa tunnistamisen päättelyyn, päättelytehtävät tarjoavat vihjeitä, joita ei arvata vaan yhdistellään.

Lajin sisällä on myös selvä vaikeusjärjestys. Helpoimpia ovat arvoitukset, joissa puhuja on käsin kosketeltava esine ja vihjeet kuvaavat sen ulkonäköä. Seuraavana tulevat luonnonilmiöt, kuten pilvi ja auringonvalo, joita ei voi ottaa käteen mutta jotka voi nähdä. Vaikeimpia ovat tunteet ja käsitteet. Kun arkiston arvoitus sanoo, että puhujan haluaa jakaa mutta jakaminen hävittää sen, kuulijan täytyy keksiä salaisuus pelkän ajatuksen varassa. Pienten lasten kanssa kannattaa aloittaa esineistä ja edetä siitä.

Ääneen kysyttäessä vihjeet kannattaa antaa yksi kerrallaan ja antaa kuulijan arvata jokaisen jälkeen. Näin arvoituksesta tulee pieni peli: mitä vähemmällä vihjemäärällä vastaus löytyy, sitä parempi suoritus. Arkiston monisäkeiset arvoitukset, kuten hiusharja ja hansikas, sopivat tähän erityisen hyvin, koska niiden jokainen rivi on oma vihjeensä. Yhden lauseen arvoitukset taas toimivat nopeina välipaloina, kun aikaa on vähän.